Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan olemuksensa johdosta.
"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."
"En käsitä sitä puhetta", väitteli kreivi.
"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen."
"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!"
"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen, että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin tullessamme."
"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!"
"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa; näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"
"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?"
"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?"