— Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? — jupisi Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui hänen jälkeensä.
Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan, sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.
— Mitenkä minä kuolin? — hän ihmetteli puolittain tajuttomana. — Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta… Ehkä minut pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?
Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin hartioille.
— Olen nähnyt, — jatkoi hän, — isäni asetettuna kuninkaallisessa puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto, nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää vainajalle… tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle… Ei, hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.
Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.
Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.
"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"
Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.
— Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, — hän ajatteli sitten, — ja minut on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä… tuo ääni… oli herra d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai kuinka lienee?… — mietti kuningas yhä synkemmin. — Veljeni, Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!