"Se sana vain huolestuttaa minua."
"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.
"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."
"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"
"Paitsi nykyisin."
"Joutavia!"
"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta; kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."
"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn mainiosti."
"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"
"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, — niin, ja sinä myös, — no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä. Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla, kuolleena kuin makuulla.'"