Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.
"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"
"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"
239.
Lupaukset.
Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.
Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.
Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.
Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.
Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.