Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.
Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.
Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, — mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.
Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.
Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.
Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, — kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:
"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."
"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."
"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."
"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"