Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne ruumiillaan.
D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.
— Hyväinen aika, — ajatteli soturi, — hän ei liikahda; hän on tainnuksissa!
D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.
Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa päälle heittämään henkensä.
262.
Atoksen vanhuus.
Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä yhteen liittyneiltä, alkoi Atos — jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä — maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan rakastetun kaihoksi.
Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.
Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä, antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.