Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta eivät onnettomuudet olleet murtaneet, — eivät mylady, Mazarin, la Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.
Yhä komeana, mutta köyryisenä, — ylväänä, mutta apeana, hän säveästi ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.
Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi, lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan olosijaansa.
Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen. Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä Pierrefondsiin.
Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian pitkäksi edes päästä päähän mitellä — jaloille, jotka entiseen aikaan olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen. Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo, istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.
Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse näkyviin joutumatta, — hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut halunnut lääkäriä.
Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.
Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon, saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän varustuksen suojaan, — varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.
Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.
Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, — kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.