"Jos Englanti teitä auttaa", sanoi Aramis, "niin minä menen takuuseen Espanjan puolueettomuudesta."
"Tuohon käteen!" kiirehti Colbert rajussa hyväluontoisuudessaan. "Ja Espanjasta puhuen: teillä ei ole Kultaisen taljan ritarimerkkiä, herttua. Kuulin kuninkaan sanovan joku päivä sitten, että hän mielellään näkisi teidän käyttävän Pyhän Mikaelin ritarikunnan suurta nauhaa."
Aramis kumarsi.
— Oh, — ajatteli d'Artagnan, — ja Portosta kun ei ole enää! Olisipa hänelle riittänyt rihmaa kyynäräkaupalla näistä antimista! Kunnon Portos!
"Meidän kesken, herra d'Artagnan", jatkoi Colbert, "lyönpä vetoa, että olisi makunne mukaista viedä muskettisoturit Hollantiin. Osaatteko uida?"
Ja hän nauroi kuten mies, joka on perin reimalla tuulella.
"Niinkuin ankerias", vakuutti d'Artagnan.
"Ah, siellä on tukalia kanavia ja rämeitä kuljettavina, herra d'Artagnan, ja parhaitakin uimareita hukkuu niihin."
"Virkaani kuuluu", vastasi muskettisoturi, "kuolla hänen majesteettinsa puolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman tulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani valitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli lämmittää, herra Colbert."
Ja d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja nuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei voinut olla häntä ihailematta.