D'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava kauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on kysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.
"Siis", virkkoi Colbert, "me lähdemme Hollantiin?"
"Niin", vastasi d'Artagnan; "mutta…"
"Mutta…?" tutki Colbert.
"Mutta", toisti d'Artagnan, "kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden kysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa huomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan kotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä kaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain esiintymiseen ja pöytärahoina…"
"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?" kysyi Colbert.
"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani", vastasi d'Artagnan varmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. "Sanoin, että minä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö, jonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin juoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on henkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut muskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä sietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn."
Colbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.
"Olen ajatellut tuota, josta minulle juuri mainitsitte", vastasi hän.
"Mitä, monsieur?"