"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin…"
"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia, esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."
"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"
"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita", muistutti Planchet arasti.
"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.
"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."
D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.
" Pardieu!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"
"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.
"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti. "Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan mahtavia."