"Epäilemättä; miettikää, sire."
"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen."
"Siis, sire…?" virkahti la Vallière hymyillen.
"Huomisesta alkaen, jos suvaitset…"
"Huomisesta?"
"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia.
"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."
Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse.
Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo.
Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.