212.
Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.
Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen. Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin kotiin.
Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.
Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä Kiukustuneet; tämän esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.
Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.
La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä, häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä ja sanoi:
"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."
"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné häntä muistelmissaan nimittää.
"Edellinen loppusana on valkenee."