"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää koskaan astumatta talooni."
"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.
"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin: 'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin, että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka — morbleu! — aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt maapallon onnellisimpana aviomiehenä."
Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään. Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja, mutta ei filosofi.
"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan, "Pélisson on loukannut teitä."
"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."
"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."
"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."
"En voi muuta, ja lujille hänet otan."
"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."