"Mistä?… Tästä loukkauksestako?"
"Ei, sanokaa minulle, eikö valkenee toden teolla voi saada loppusoinnukseen tarkenee?"
"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."
"Hitto, tiesinhän sen!"
"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."
"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin herra Chapelain suunnittelee Orléansin neitsyeen. Tästä aiheestako tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"
"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.
"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi valaistu ja lupaus ovat loppusointuja."
"Varsinkin monikossa."
"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat valkenee ja tarkenee. Pankaapas valkenee ja tarkenee monikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."