Althotas kohautti olkapäitään.
"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan sinä et väitä?"
"Se on kumoamaton asia."
"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.
"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."
"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa sinun sydäntäsi?"
"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä lausun: — Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."
Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.
"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.
Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen marmoripöydälle.