"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin. Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"
"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."
"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi. Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla on etunsa kuolemasta."
— Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.
Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä vastaukseksi.
"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.
"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.
"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"
Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.
"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.