Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin, ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa, niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.
Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet seisovat korret tähkineen.
Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä makaava käärme.
Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili. Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.
Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle, milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia, joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.
Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies, joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta, vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.
Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni. Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen omistajain vilkkaan puhelun.
Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen, jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen ääni hänelle:
"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos, mordieu, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta. Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."
Nuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.