"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin kuvernöörin talossa".
"Käännä, ajaja", huusi parooni de Taverney.
"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".
"No, lempo, rusenna!"
"Oh, monsieur", virkkoi Andrée isälleen.
"Oh, isä" huudahti Filip.
"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa monta uhkaavaa ääntä.
" Parbleu, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa punaista ritarinauhaa suurristeineen.
Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.
"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson, onko mahdollista päästä eteenpäin".