"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule, miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."
"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin, laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja että me tahdomme päästä eteenpäin."
"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö niin?"
"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen…"
"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".
"Me emme siis saa nähdä mitään", virkkoi Andrée harmissaan.
"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".
"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua keskelle joukkoa?"
"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan paikka".
"Tahdotko, Andrée?" kysyi Filip.