Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun, Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.
Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt suonenvetoisesti kädessään.
Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.
Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä oli seissyt hänen lähtiessään.
Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.
Paroonikin puolestaan tunsi hänet.
"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.
"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.
"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.
"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"