Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.
Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.
Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV:n torille.
Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.
Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.
"Jacques", huusi hän. "Jacques!"
"No, mikä nyt on?"
"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi
Gilbert heikosti hymyillen.
"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.