Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.
Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.
— Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, — tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; — ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!
Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.
Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.
— Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:
— Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.
— Ja se luukku vie jälleen talon portaille.
— Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.
— Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan…