"Ja loppupontenne, on?…" kysyi herttua.
"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."
"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.
"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."
"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry kääntyen herttua de Richelieun puoleen.
"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää, huomenna niittää."
Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen päästäen taskuunsa.
Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen permannolla.
"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"
"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa, surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"