Balsamo pudisti päätänsä.
"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen… mutta ei miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä… Hyi, minäkö kirjeitä murtamassa!… Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta neuvoa… hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa. Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"
"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.
"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te ette sitä usko."
"Niin, niin, mutta… mutta…"
"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on siitä jäljennös."
"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti Richelieu.
"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."
"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"
"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en minä ole lähtenyt hakemaan teitä kuninkaan metsästysretkellä."