VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU
Richelieu huomaa Nicolen avut
Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.
Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa, että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.
Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako enemmän ilman hyväilyjä.
Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa, ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa paikassa.
Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.
"Minkäpä sille voi… minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin, että pääsen neidin kanssa Trianoniin."
Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa, luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.
Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.