Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.
"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni. "Mene katsomaan, tyttöseni."
Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten portin raolleen.
Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.
Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen näköisenä.
"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle ainoastaan tyttärestään".
Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.
Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista, mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja mielihaluja.
Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:
"Herra herttua de Richelieu."