Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.
Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.
Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten kumarruksiin.
Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.
"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan pääri, se on nöyryyttävää".
Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut ajatuksen ja sanan lahjan.
"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.
"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.
"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?… Nuo raukat tuhoavat itsensä!"
Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.