"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan, "jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen, d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti; onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen… Vetäydy muutamaksi vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi, vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni, niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin. Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Marskin hymy sammui kesken.

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan tapahtumia.

Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.