Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle, joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä ollut.
Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin, että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.
Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, — sillä mikäpä vaunuilla liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä lainneuvoja? — epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de Richelieun käteen.
— Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, — ajatteli marski itsekseen.
Sitten sanoi hän ääneen:
"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?"
"Kyllä, herra herttua", vastasi muori.
"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen ovella.
"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."
— Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? — tuumi Mahonin voittaja itsekseen.