Mutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:
"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia puhutella?"
"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori, lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.
"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis oikeusasioita, rouva kreivitär?"
"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"
"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu… se on totta, anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"
"Saluces-sukua vastaan."
"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty viisukin…"
"Viisuko?" toisti vanha rouva närkästyneenä; "mikä viisu?"
"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään, ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni kaidetangosta, nimittäin köydestä."