"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän niskansa notkistuvat…"
"Todellakin, ajatus on komea", virkkoi kreivitär Dubarry.
"Komea kyllä", vastasi Ludvig XV; "mutta ei yhtä hyvä".
"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen… Siitä tulisi kauniit juhlat!"
"Niinkö luulette?" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan horjua.
"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte komea, sire!"
"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty lit de justice ", sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.
"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien mielessä".
"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa; ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden painolla tuon koko joukon".
"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig XV; "sittenhän nähdään".