— Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta.
— Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään.
— Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan.
Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt.
Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven.
— Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite.
— Ei, neiti.
— Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan koko iltana.
Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin.
— Tulkaa, sanoi hän.