Sisar kiiruhti nyt Parisiin, ja ne, jotka tunsivat Margueriten, hämmästyivät suuresti, nähdessään, että hänen ainoa perijänsä oli kaunis, jäyhätekoinen maalaistyttö, joka ei tähän saakka ollut vielä koskaan jättänyt kyläänsä.
Kaikki nämä seikat, jotka olivat Parisia, tuota juorujen ja häväistysjuttujen tyyssijaa, kiertäneet, alkoivat vähitellen vaipua unheeseen, ja minäkin olin jo unohtaa osanottoni noihin tapauksiin, kun sattui jotakin uutta, joka tutustutti minut Margueriten koko elämään niin liikuttavan yksityiskohtaisesti, että sain halun panna paperille koko tarinan.
Huoneusto oli nyt huutokaupan jälkeen tyhjä ja vuokrattavana. Eräänä aamuna soitettiin ovikelloani. Palvelijani meni avaamaan ja palasi tuoden käyntikortin ja ilmoittaen, että henkilö, joka oli sen antanut, halusi puhua kanssani.
Vilkaisin korttiin ja näin siinä sanat: Armand Duval.
Muistelin missä olin ennen nähnyt tuon nimen ja mieleeni johtui
"Manon Lescaut'in" ensi sivu.
Mitä tuon nimen omistaja, joka oli antanut Margueritelle kirjan, tahtoi minusta? Sanoin palvelijalle, että vieras oli heti johdettava sisään.
Nuori, vaalea, kalpea, pitkäkasvuinen, matkapukuun puettu mies astui nyt huoneeseen. Saattoi huomata, että hän oli matkustanut monta päivää yhtämittaa, eikä hänellä ollut edes ollut aikaa puhdistaa matkatomuja yltään Parisiin saavuttuaan.
Herra Duval ei yrittänytkään salata syvää mielenliikutustaan, kun hän kyynelsilmin ja väräjävin äänin sanoi:
Hyvä herra, pyydän Teitä suomaan anteeksi tungettelevaisuuteni ja pukuni. Mutta paitsi sitä, että nuorten miesten ei tarvitsisi kainostella toisiaan, toivoin niin kiihkeästi saada tavata Teidät tänään, etten malttanut edes ajaa hotelliin, jonne olin lähettänyt matkatavarani, vaan kiiruhdin heti tänne, peläten, etten varhaisesta hetkestä huolimatta saisi tavata Teitä.
Pyysin herra Duvalia istumaan takan ääreen, ja täyttäessään pyyntöni, veti hän taskustaan nenäliinan ja painoi sillä hetkisen kasvojaan.