Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.
— Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.
— Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, — minä olen puhunut hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.
— Sepä hyvä!
Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.
Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.
Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen, ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli vähällä päättyä kyyneliin.
Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken. Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin. Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain kärsiä.
— Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen viereensä.
— Arvaappas mitä minä ajattelin?