— No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin, tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan. Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.
Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.
— Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän, mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite. Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi; mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa. Kuolisin silloin.
Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi, sanomattoman suloisesti hymyillen:
— Tässä se on, otin sen mukaani.
Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.
— Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi
Marguerite.
— Anteeksiantoa.
— Aivan niin.
— Ja te annatte hänelle anteeksi?