— Minä tapasin herttuan.
— Ja mitä hän vastasi?
— Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista pyynnöistä".
— Mitä te vastasitte?
— Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte, ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät, mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään. Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?
Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.
Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.
— Ei, sanoi hän, — minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen ilmankin niitä.
— Millä tavalla?
— Sitä en vielä tiedä.