Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään, onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.
— Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä, olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää, Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!
— Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen käsivartensa kaulani ympäri, — rakastan sinua niin kuin en koskaan luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa, ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?
Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten sydäntäni vasten.
— Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, — kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme tarvitse häntä.
Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään, puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.
Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme aavistaneet, että se pian loppuisi.
Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.
Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla oli sama nimi kuin hänellä.
Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.