Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli, ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän kuuluisi kenellekään toiselle.
Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.
Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:
— Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?
— Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. — Me tulisimme liian onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni, sinä tulisit vaan onnettomaksi — ja tekisit minutkin onnettomaksi.
Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä siellä tekisin.
Nanine avasi minulle oven.
— Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.
— Miksi ei?
— Siksi, että kreivi N… on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt minua laskemasta ketään sisälle.