Minulla oli eilen niin ikävä, että tahdoin viettää iltani muualla kuin kotona. Herttua oli käynyt täällä aamulla. Luulen melkein, että tuon ukon, jonka kuolema on unohtanut, näkeminen jouduttaa kuolemaani.
Polttavasta kuumeesta huolimatta, annoin pukea itseni ja ajoin Vaudeville teatteriin. Julie oli maalannut kasvoni, etten näyttäisi kalpealta kuin ruumis. Asetuin samaan aitioon, missä ensi kerran tapasimme toisemme; koko ajan katselin paikkaa, jolla sinä silloin istuit, mutta, jolla nyt istui eräs hölmö, joka kovaäänisesti nauroi kaikille näyttelijöiden laskettelemille tyhmyyksille. Minut vietiin puolikuolleena kotiin. Yskin ja syljin verta koko yön. Tänään en voi puhua ja tuskin jaksan liikuttaa käsivarsiani. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Minä kuolen! Odotin sitä kyllä, mutta minä en voi tottua ajatukseen, että minun täytyy kärsiä vielä enemmän kuin mitä nyt kärsin, ja jos…
Lauseita, joita Marguerite oli koettanut kirjoittaa edelleen, ei voinut lukea, ja Julie Duprat oli jatkanut.
18 päivänä helmikuuta.
Herra Armand.
Siitä päivästä lähtien, kun Marguerite oli teatterissa, on hän huonontumistaan huonontunut. Ensin hän menetti puhekykynsä ja sitten kyvyn käyttää jäseniään. On mahdotonta kuvata kuinka ystäväparkamme kärsii. Elän alituisessa tuskassa, sillä en ole tottunut tällaisiin mielenliikutuksiin.
Kuinka minä toivonkaan, että te olisitte luonamme!
Hän hourii melkein aina; mutta jos hän sitten hourii tahi on tajuissaan, lausuu hän aina teidän nimeänne, onnistuessaan jotakin sanomaan.
Lääkäri sanoi minulle, että hän ei kestä enää kauaa.
Tuo vanha herttua ei ole käynyt sen jälkeen, kun Marguerite kävi näin huonoksi. Hän sanoi lääkärille, että hän kärsi liiaksi nähdessään Margueriten tuskat.