Käytin tilaisuutta hyväkseni hengähtääkseni, sillä sydämeni oli aivan ruuvipenkkiin puristettu.
Kun me saavuimme haudalle oli puutarhuri jo korjannut pois kaikki kukkaruukut ja rauta-aitauksen ja kaksi miestä kuokki par'aikaa maata.
Armand nojautui erästä puuta vasten ja katseli.
Äkkiä iski toinen kuokista kiveen. Armand hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän puristi niin voimakkaasti kättäni, että se teki kipeätä.
Toinen haudankaivajista tarttui nyt suureen lapioon, ja ennen pitkää oli hauta luotu auki. Olin varuillani Armandin suhteen, sillä pelkäsin joka hetki, että hänen äärimmilleen jännittyneet tunteensa voittaisivat hänet. Mutta hän seurasi yhä toimitusta suurin, tuijottavin silmin, poskien ja huulien hiljaisen vavistuksen osoittaessa, että hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.
Mitä minuun tulee, voin sanoa ainoastaan, että kaduin tuloani.
Kun ruumisarkku oli kokonaan paljastettu, sanoi komisario haudankaivajille:
— Aukaiskaa se.
Miehet tottelivat aivan kuin olisi ollut kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta.
Arkku oli tammesta, ja miehet alkoivat irroittaa kantta. Maan kosteus oli ruostuttanut ruuvit, niin että oli sangen vaikea irroittaa kantta. Epämiellyttävä löyhkä levisi arkusta huolimatta sinne asetetuista hyvänhajuisista yrteistä.