— Jumalani, oi, Jumalani! sopersi Armand kalveten yhä entisestään.
Haudankaivajatkin peräytyivät. Avara, valkoinen kääreliina peitti koko ruumiin, paljastaen epämääräisesti sen piirteet. Liinan toinen pää oli miltei kokonaan matojen syömä, niin että kuolleen toinen jalka näkyi.
Tunsin itseni miltei sairaaksi, mutta komisaario sanoi:
— Joutukaa!
Toinen miehistä tarttui silloin kääreliinaan ja veti sitä syrjään niin että Margueriten kasvot paljastuivat.
Ne olivat kammottavan näköiset.
Silmien sijasta oli vain kaksi kuoppaa, huulet olivat kadonneet ja valkoiset hampaat olivat tiukasti yhteen puristetut. Pitkät mustat hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin ja peittivät osittain tyhjiä, vihreitä poskia ja kuitenkin saatoin noissa piirteissä tuntea nuo valkoiset, rusoittavat ja iloiset kasvot, jotka niin usein olin nähnyt.
Voimatta kääntää katsettaan kuolleen kasvoista, oli Armand vienyt nenäliinan suuhunsa ja puri sitä.
Minä puolestani voin todella pahoin, ja kaikki mitä saatoin tehdä, oli siinä, että avasin hajusuolaa sisältävän pullon, jonka olin varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, ja hengitin siitä syvään.
Samassa kuulin komisaarion kysyvän herra Duvalilta: