— Se on jo tapahtunut, sanoin minä, Teidän täytyy nyt lähteä täältä, ystäväni, Te olette kalpea ja palelette, nämä mielenliikutukset vievät Teiltä hengen.
— Olette oikeassa, lähtekäämme, vastasi hän koneellisesti, liikkumatta kuitenkaan paikaltaan.
Tartuin häntä käsivarteen ja vedin hänet mukaani. Hän antoi kulettaa itseään kuin lapsi, mumisten vain silloin tällöin.
— Näittekö noita silmiä? Ja hän kääntyi ympäri ikäänkuin tuo näky olisi kutsunut häntä takaisin.
Hänen askeleensa kävivät kuitenkin yhä epävarmemmiksi ja horjuvammiksi, hänen hampaansa kalisivat, hänen kätensä olivat jääkylmät ja koko hänen ruumiinsa joutui voimakkaan hermoväristyksen valtaan.
Kun puhuin hänelle ei hän vastannut. Hän antoi vain kulettaa itseään kuin lapsi.
Hautuumaan portilta saimme onneksi vaunut. Armand oli tuskin ennättänyt nousta niihin kun hän sai todellisen hermokohtauksen, jonka aikana hän, peläten minun käyvän levottomaksi, puristi kättäni ja mumisi:
— Ei se ole mitään, ei se ole mitään, tahtoisin vaan itkeä.
Ja nyyhkytykset vapistuttivat hänen rintaansa, veri tunkeutui silmiin, mutta kyyneleet eivät päässeet esille.
Annoin hänen hengittää pullosta, joka oli minua itseänikin auttanut, ja kun me saavuimme hänen asuntoonsa oli hän hiukan parempi. Palvelijan avulla sain hänet vuoteeseen, annoin sytyttää suuren takkavalkean hänen huoneeseensa, riensin sitten lääkärin luo ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut.