Hän seurasi minua Armand'in luo. Potilas oli nyt aivan purppuran punainen, houraili ja sopersi katkonaisia sanoja. Ainoastaan sanan Marguerite saattoi toisinaan selvästi kuulla.
— No niin? kysyin lääkäriltä sitten, kun hän, oli tutkinut potilaan.
— Hänellä ei ole enempää eikä vähempää kuin aivokuume, onneksi, sillä luulen, Jumala suokoon minulle anteeksi, että hän muuten olisi menettänyt järkensä. Nyt on ruumiillinen tauti tappava henkisen, ja kuukauden kuluttua on hän parantunut molemmista.
SEITSEMÄS LUKU.
Neljätoista päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen oli Armand jo parantumassa, ja meistä oli tullut uskolliset ystävät. Koko hänen sairautensa aikana olin tuskin kertaakaan jättänyt hänen huonettaan.
Kevät oli tuhlaillut kukkiaan, lehtiään, lintujaan, laulujaan, ja ystäväni huoneen ikkuna antoi puutarhaan päin, jonka terveelliset tuoksut kohosivat hänen sieramiinsa.
Lääkäri oli sallinut hänen nousta vuoteeltaan, ja me istuimme usein yhdessä ja puhelimme avonaisen ikkunan ääressä lämpimässä auringon paisteessa.
Kartoin tarkoin mainitsemasta mitään Margueritesta, koska pelkäsin aina, että tuo nimi herättäisi sairaassa surullisia ajatuksia.
Mutta Armandia näytti huvittavan keskustella hänestä, ei niinkuin ennen kyyneleet silmissä, vaan hymyilevin huulin.
Olin pannut merkille, että hänen viimeisen käyntinsä jälkeen hautuumaalla, ei Margueriten kuolema enää vaikuttanut häneen niin kuin ennen. Saavuttamansa varmuus oli tuottanut hänelle jonkinlaista lohdutusta, ja karkoittaakseen mielestään synkät kuvat, jotka usein pyrkivät esille, syventyi hän onnellisiin muistoihin, jotka liittyivät hänen ja Margueriten välillä olleisiin suhteisiin.