Hän oli aina itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta hänen omaisilleen vaarallisesta taudistaan, niin että hänen isällään ei ollut siitä aavistustakaan.
Eräänä iltana istuimme tavallista kauemmin ikkunan ääressä. Ilma oli suloinen ja auringonlasku hurmaava. Vaikka olimmekin Parisissa, näytti ympäröivä vehreys kokonaan eroittavan meidät maailmasta, eikä vaunujen kolina päässyt nimeksikään keskusteluamme häiritsemään.
— Oli jokseenkin sama aika vuodesta ja samanlainen ilta, kun tutustuin Margueriteen, sanoi Armand enemmän kuunnellen omia ajatuksiaan kuin minun sanojani.
En vastannut.
Silloin kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
— Minun täytyy joka tapauksessa kertoa sinulle tämä tarina, voit kirjoittaa siitä kirjan, jota ei kylläkään uskota, mutta jonka kirjoittaminen voi tarjota mielenkiintoa.
— Voit kertoa sen sitten myöhemmin, ystäväni, vastasin minä, — sinä et ole vielä täysin terve.
— Ilta on lämmin, minulla ei ole kuumetta eikä meillä ole mitään tehtävää, tahdon siis kertoa sinulle kaikki.
— Jos välttämättä niin tahdot, niin olkoon menneeksi.
— Tarina on perin yksinkertainen, sanoi hän, — ja minä kerron sen siinä järjestyksessä kuin tapaukset toisiaan seurasivat. Jos myöhemmin aijot käyttää kertomustani hyväksesi, on sinulla täysi vapaus esittää se mielesi mukaisesti.