Esitän tässä hänen kertomuksensa, muuttamatta tuskin sanaakaan tässä liikuttavassa tarinassa:
— Niin, alkoi Armand, nojaten päänsä nojatuolinsa selkämystään, — niin, oli samanlainen ilta kuin nytkin. Olin viettänyt päivän maalla ystäväni Gaston B…n seurassa. Palasimme illalla Parisiin, ja kun emme tietäneet mitä tekisimme, päätimme mennä teatteriin.
— Eräällä väliajalla näimme käytävässä pitkän, solakan tytön, jota ystäväni tervehti.
— Kuka hän oli, jota tervehdit? kysyin minä.
— Marguerite Gautier, vastasi hän.
— Hän näytti kovin muuttuneelta, sillä en tuntenut häntä, sanoin minä mielenliikutuksen valtaamana, jonka kohta käsität.
— Hän on ollut sairas, tyttöparalla ei kai ole enää pitkälti elonaikaa.
— Tiedä, ystäväni, että kaksi vuotta aikaisemmin teki tuo tyttö minuun syvän vaikutuksen joka kerta, kun hänet näin.
Tietämättäni miksi, kalpenin ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä. Muuan ystävistäni, joka harrastaa salaisia tieteitä nimittäisi sitä sielujensukulaisuudeksi, mutta minä luulen aivan yksinkertaisesti, että oli ennakolta määrätty, että rakastuisin Margueriteen, ja että tunsin siitä esimakua.
Näin hänet ensi kerran pörssitorilla. Avonainen vaunu pysähtyi ja eräs valkopukuinen nainen astui siitä alas. Hänen tulonsa nostatti muotikaupassa ihailun sorinan. Minä puolestani jäin kuin kiinni naulittuna seisomaan paikalleni kunnes hän palasi kaupasta. En tietänyt kuka tuo nainen oli, enkä luullut saavani nähdä häntä toistamiseen.