— Jos Teillä on minusta sellainen ajatus, hyvä neiti, niin ei minulla ole muuta neuvoksi kuin pyytää anteeksi tungettelevaisuuteni ja jättää Teidät hyvästi, vakuuttaen, että tämä ei ole tapahtuva toista kertaa.
Kumarsin ja läksin.
Tuskin olin ennättänyt sulkea oven, kun jälleen kuulin naurunremahduksen. Olisin mielelläni tahtonut, että maa olisi niellyt minut sisäänsä.
Palasin paikalleni. Juuri ennen esiripun aukeamista palasi Ernst luokseni.
— Kuinka te käyttäydyittekään! sanoi hän istuutuen; — he luulivat, että te olitte hullu.
— Mitä Marguerite sanoi sen jälkeen, kun olin poistunut?
— Hän nauroi ja vakuutti, että hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hullua. Kuitenkaan ei teidän pidä luulla, että olette menettänyt pelin. Mutta älkää suoko tuollaisille tytöille sitä kunniaa, että otatte heidät vakavalta kannalta. He eivät ymmärrä mitään hienoudesta ja kohteliaisuudesta; he muistuttavat koiria, joiden päälle pirskoitetaan hajuvettä ja jotka mielestään löyhkäävät siitä niin pahalle, että he kernaammin kieriskelevät katuojissa.
— Mutta mitä se joka tapauksessa merkitsee? sanoin minä koettaen puhua välinpitämättömällä äänellä. — Minä en koskaan enää näe tuota naista, ja jos pidin hänestä ennenkuin tunsin hänet, on asianlaita aivan toinen nyt, kun tunnen hänet.
— Joutavia. En epäile, että jonakin päivänä saan nähdä teidät jälleen hänen aitiossaan ja kuulla puhuttavan, että te joudutte perikatoon hänen tähtensä. Ja te olette aivan oikeassa, hän on huonosti kasvatettu, mutta hurmaava rakastajatar joka tapauksessa.
Onneksi kohosi esirippu samassa ja ystäväni vaikeni.