En olisi voinut sanoa mitä esitettiin, muistan vain, että minä tuon tuostakin kohotin katseeni Margueriten aitioon, jonka niin äkkiä olin jättänyt ja jonne nyt miltei joka minuutti saapui uusi kävijä.
Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin lakannut ajattelemasta Margueritea. Mutta minä jouduin toisen tunteen valtaan. Tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt koettaa unohtaa hänen epäkohteliaisuutensa ja oman naurettavan käytökseni, ja minä päätin, että vaikka minun täytyisi luopua kaikesta siitä mitä omistin, niin koetan sittenkin päästä tuon tytön omistajaksi ja täydellä oikeudella anastaa paikan, josta niin äkkiä olin luopunut.
Ennenkuin esitys oli loppunut, läksivät Marguerite ja hänen ystävättärensä aitiosta.
Ja minä, minä jätin myöskin paikkani.
— Lähdettekö jo? kysyi ystäväni.
— Kyllä.
— Miksi niin?
Samassa hän huomasi, että aitio oli tyhjä.
— Niin, menkää, menkää, onnea vaan, tahi oikeammin, parempaa onnea.
Päästyäni ulos, kuulin portaissa ääntä ja hameitten kahinaa. Vetäydyin syrjään ja näin lymypaikastani kuinka kaksi naista meni ohitseni kahden nuoren herran saattamana.