Sen jälkeen näin Margueriten usein teatterissa ja Champs-Elysées'ella. Hän oli aina yhtä iloinen ja minä yhtä liikutettu.
Kuitenkin kului neljätoista päivää, jolloin en nähnyt häntä missään.
Tavattuani Gastonin kysyin häneltä Margueritea.
— Tyttöparka on kovin sairas, vastasi hän.
— Mikä hänellä on?
— Keuhkotauti, ja kun elämä, jota hän on viettänyt, ei suinkaan ole ollut omiaan häntä parantamaan, on hän nyt vuoteen omana ja kuoleman kielissä.
Kuinka sydän voi sentään olla kummallinen! Tuo uutinen teki minut miltei iloiseksi.
Joka päivä kävin tiedustelemassa sairaan vointia, mutta ilmoittamatta kuka olin. Sain tietää, että hän parani ja matkusti kylpypaikkaan.
Aika kului kuitenkin ja vaikutus, joskaan ei muisto, tuntui vähitellen haihtuvan. Matkustin pois; uudet suhteet, tavat, työ karkoittivat ajatukseni Margueritesta, ja ajatellessani toisinaan tätä ensimäistä seikkailuani, en voinut havaita sitä muuksi kuin nuoruusajan intohimoksi, jolle jälestäpäin nauretaan.
Muuten ei ollut lainkaan vaikea voittaa tuota muistoa, sillä en ollut nähnyt Margueritea sen jälkeen, kun hän oli matkustanut, ja kun hän, kuten äsken sanoin, meni ohitseni teatterikäytävässä, en enää tuntenut häntä.
Hän oli kylläkin hunnutettu.