Mutta vaikka hän kaksi vuotta sitten olisi ollut vielä enemmän hunnutettu, ei minun silloin olisi tarvinnut nähdä häntä, tunteakseni hänet; silloin olisin aavistanut hänet.
Se ei kuitenkaan estänyt sydäntäni kiivaasti sykkimästä, saatuani tietää, että se oli hän. Ja nuo kaksi vuotta, joiden aikana en ollut nähnyt häntä, samoinkuin eron aiheuttama mielentilani, haihtuivat kuin usva hänen pelkän hameensa näkemisestä.
KAHDEKSAS LUKU.
— Kuitenkin, jatkoi Armand, hetkisen vaitiolon jälkeen, huomasin minä, että yhä vielä olin rakastunut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi kuin ennen, ja toivomukseni saada jälleen tavata Margueritea liittyi myöskin halu osoittaa hänelle, että olin häntä voimakkaampi.
En kuitenkaan voinut jäädä pitemmäksi ajaksi käytävään, vaan palasin jälleen paikalleni, heittäen nopean katseen saliin, nähdäkseni missä aitiossa hän istui.
Hän oli aivan yksin permantoaitiossa. Kuten äsken sanoin oli hän kovin muuttunut ja tuo välinpitämätön hymy oli kadonnut hänen huuliltaan. Hän oli kärsinyt; hän kärsi yhä vieläkin. Vaikka oli jo huhtikuu oli hän vielä talvipuvussa kokonaan käärittynä samettiin.
Katselin häntä niin kiihkeästi, että katseeni veti puoleensa hänen katseensa.
Hän katsoi hetkisen minua, tarttui sitten kiikariinsa nähdäkseen minut paremmin ja luultavasti luuli tuntevansa minut, voimatta varmuudella sanoa kuka minä olin, sillä asettaessaan pois kiikaria väreili hänen huulillaan hymy, tuo naisten viehättävä tervehdys, ikäänkuin vastaukseksi tervehdykseen, jota hän näytti minulta odottavan. Mutta, osoittaakseni, että olin voitolla ja olin unohtanut silloin, kun hän muisti, en vastannut hänen hymyilyynsä.
Hän luuli silloin erehtyneensä ja käänsi pois päänsä.
Esirippu nousi. Mutta vaikka olenkin usein nähnyt Margueriten teatterissa, en ole koskaan huomannut hänen välittävän vähääkään siitä mitä esitettiin.