Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi vielä elää.
Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta, mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä hän halusi.
Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen.
Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän lopulla miltei täydellisesti toipunut.
Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan kuten Bagnères'sa.
Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei asian todellista laitaa.
Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta.
Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun, tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa.
Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat rintatautia.
Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti.